Ensitapaaminen
Tapasin Lännen-Jukan ensimmäisen kerran kesällä
1973. Vietin noihin aikoihin kesälomiani Elsa-mummin mökillä
Haukivuorella, Pitkäahossa. Olin 16-vuotias, rasvalettinen, kantria
ja bluesia diggaileva vetelys. Soittelin päivät pitkät
kitaraa kammarissa. “Käypäs joku päivä katsomassa
sitä Lännen-Jukkaa siellä Sojakan pihamökissä”,
mummi sanoi kerran minulle. Hän oli kai saanut tarpeekseen rämpyttelystäni.
“Emmä mitään semmosia Jukkia mee kattelemaan”,
sanoin. “Mene, mene. Siellä se yksin soittelee, amerikat
käyny ukko.”
Lännen-Jukan mökki oli aurinkoisella aholla kuusimetsän
reunassa. Katolla oli hieno takorautainen tuuliviiri. Kukko. Pihalla
kukki vielä jokunen lupiini. Hiljaista oli. Ehdin jo ajatella että
ukko on kupsahtanut, kun ovi äkkiä rämähti auki
ja äijä horjui ulos tyhjä vesiämpäri kädessään.
Toisessa kädessä oli banjo. Mies näytti olevan juovuksissa.
Hän köpötti kaivolle ja alkoi nostaa vettä pitkän
riu’un päähän naulatulla herkkukurkkupurkilla.
Banjon hän oli sitä ennen asetellut huolellisesti nojaamaan
koivunrunkoon. Silloin minä astuin esiin ja esittelin itseni ja
asiani. “No, perkele!”, sanoi Lännen-Jukka.
Lännen-Jukka istui mökkinsä rappusilla, soitti banjoa
ja lauloi minulle Oksakruunu –nimistä kappaletta. En unohda
sitä koskaan. Tuntui kuin siinä olisi laulanut Charlie Patton,
Howling Wolf tai joku muu bluesukko, mutta suomeksi. Banjonsoitosta
en tuolloin tajunnut vielä yhtään mitään. En
ollut ikinä kuullut vastaavaa.
Lännen-Jukka lähti Amerikkaan 1920, nuorena poikana vielä.
Aluksi hän oli sekalaisissa hommissa New Yorkissa, myöhemmin
ratatöissä ja kaivosmiehenä etelän vuorilla, Virginiassa
ja Pohjois-Karoliinassa. Suurimman osan ajasta hän kuitenkin harjoitti
“vapauden tietä” eli kulkurin vaativaa ammattia: matkusti
pummilla junien tavaravaunuissa mantereen ristiin rastiin, käveli
kengänpohjansa puhki loputtomilla teillä, hoopoili banjo kainalossa
ja nyytti kepinnokassa “ool ouvö tö pleis”. Mutta
joka paikassa soitto soi ja laulu raikui. Lännen-Jukka taltioi
nuoreen pelimanninpäähänsä amerikanrytkettä
hillbillystä bluesiin, oppi soittamaan 5-kielistä banjoa,
ja keksi vielä yhdistää koko hoitoon muistamansa vanhanmaan
renkutukset. Takaisin Suomeen hän palasi pulakauden alkaessa 1930-luvun
alussa.
Aurinko painui metsänreunan taa ja ilta viileni nopeasti. Ilmassa
oli vastaleikatun heinän haju. Alkoi tulla itikoita. Lännen-Jukka
oli päässyt vauhtiin jutuissaan eikä malttanut lopettaa.
Hän pyysi minut sisälle mökkiinsä.
Sen jälkeen Lännen-Jukan mökki, banjot ja vanha punainen
keinutuoli tulivat minulle tutuiksi. Puhumattakaan lauluista ja tarinoista.
Kävin katsomassa äijää vähintään
kerran kesässä. Hänestä tuli minulle jonkinlainen
isoisähahmo, ja minä olin kai hänelle kuin kauan kateissa
ollut pojanpoika. “Meissä on paljon samaa, usko vaan”,
hän sanoi minulle monta kertaa. Muutamasta välirikosta huolimatta
olimme läheisiä ystäviä aina hänen kuolemaansa
asti. Hautasin Lännen-Jukan lupiinien kukkiessa 1981.
J. Karjalainen Lännen-Jukka / Suomalaisamerikkalaisia lauluja
-levy on kokoelma Lännen-Jukan lauluja Lännen-Jukan malliin.
Olen koettanut olla mahdollisimman uskollinen alkuperäiselle: Soitan
banjoa vanhaan tyyliin rystypuolelta ja käytän karheaa laulutapaa.
Mutta vain minultahan lopputulos silti kuulostaa. Ja hyvä niin.
Oma ääni on näissä hommissa loppujen lopuksi se
kaikkein tärkein juttu. Voi tuntua kummalta, mutta sen voi löytää
jäljittelemällä esikuviaan. Puhutaan jättiläisten
harteilla seisomisesta. Minun jättiläiseni oli Lännen-Jukka,
168 cm.