Ensitapaaminen

Tapasin Lännen-Jukan ensimmäisen kerran kesällä 1973. Vietin noihin aikoihin kesälomiani Elsa-mummin mökillä Haukivuorella, Pitkäahossa. Olin 16-vuotias, rasvalettinen, kantria ja bluesia diggaileva vetelys. Soittelin päivät pitkät kitaraa kammarissa. “Käypäs joku päivä katsomassa sitä Lännen-Jukkaa siellä Sojakan pihamökissä”, mummi sanoi kerran minulle. Hän oli kai saanut tarpeekseen rämpyttelystäni. “Emmä mitään semmosia Jukkia mee kattelemaan”, sanoin. “Mene, mene. Siellä se yksin soittelee, amerikat käyny ukko.”

Lännen-Jukan mökki oli aurinkoisella aholla kuusimetsän reunassa. Katolla oli hieno takorautainen tuuliviiri. Kukko. Pihalla kukki vielä jokunen lupiini. Hiljaista oli. Ehdin jo ajatella että ukko on kupsahtanut, kun ovi äkkiä rämähti auki ja äijä horjui ulos tyhjä vesiämpäri kädessään. Toisessa kädessä oli banjo. Mies näytti olevan juovuksissa. Hän köpötti kaivolle ja alkoi nostaa vettä pitkän riu’un päähän naulatulla herkkukurkkupurkilla. Banjon hän oli sitä ennen asetellut huolellisesti nojaamaan koivunrunkoon. Silloin minä astuin esiin ja esittelin itseni ja asiani. “No, perkele!”, sanoi Lännen-Jukka.

Lännen-Jukka istui mökkinsä rappusilla, soitti banjoa ja lauloi minulle Oksakruunu –nimistä kappaletta. En unohda sitä koskaan. Tuntui kuin siinä olisi laulanut Charlie Patton, Howling Wolf tai joku muu bluesukko, mutta suomeksi. Banjonsoitosta en tuolloin tajunnut vielä yhtään mitään. En ollut ikinä kuullut vastaavaa.
Lännen-Jukka lähti Amerikkaan 1920, nuorena poikana vielä. Aluksi hän oli sekalaisissa hommissa New Yorkissa, myöhemmin ratatöissä ja kaivosmiehenä etelän vuorilla, Virginiassa ja Pohjois-Karoliinassa. Suurimman osan ajasta hän kuitenkin harjoitti “vapauden tietä” eli kulkurin vaativaa ammattia: matkusti pummilla junien tavaravaunuissa mantereen ristiin rastiin, käveli kengänpohjansa puhki loputtomilla teillä, hoopoili banjo kainalossa ja nyytti kepinnokassa “ool ouvö tö pleis”. Mutta joka paikassa soitto soi ja laulu raikui. Lännen-Jukka taltioi nuoreen pelimanninpäähänsä amerikanrytkettä hillbillystä bluesiin, oppi soittamaan 5-kielistä banjoa, ja keksi vielä yhdistää koko hoitoon muistamansa vanhanmaan renkutukset. Takaisin Suomeen hän palasi pulakauden alkaessa 1930-luvun alussa.

Aurinko painui metsänreunan taa ja ilta viileni nopeasti. Ilmassa oli vastaleikatun heinän haju. Alkoi tulla itikoita. Lännen-Jukka oli päässyt vauhtiin jutuissaan eikä malttanut lopettaa. Hän pyysi minut sisälle mökkiinsä.
Sen jälkeen Lännen-Jukan mökki, banjot ja vanha punainen keinutuoli tulivat minulle tutuiksi. Puhumattakaan lauluista ja tarinoista. Kävin katsomassa äijää vähintään kerran kesässä. Hänestä tuli minulle jonkinlainen isoisähahmo, ja minä olin kai hänelle kuin kauan kateissa ollut pojanpoika. “Meissä on paljon samaa, usko vaan”, hän sanoi minulle monta kertaa. Muutamasta välirikosta huolimatta olimme läheisiä ystäviä aina hänen kuolemaansa asti. Hautasin Lännen-Jukan lupiinien kukkiessa 1981.

J. Karjalainen Lännen-Jukka / Suomalaisamerikkalaisia lauluja -levy on kokoelma Lännen-Jukan lauluja Lännen-Jukan malliin. Olen koettanut olla mahdollisimman uskollinen alkuperäiselle: Soitan banjoa vanhaan tyyliin rystypuolelta ja käytän karheaa laulutapaa. Mutta vain minultahan lopputulos silti kuulostaa. Ja hyvä niin. Oma ääni on näissä hommissa loppujen lopuksi se kaikkein tärkein juttu. Voi tuntua kummalta, mutta sen voi löytää jäljittelemällä esikuviaan. Puhutaan jättiläisten harteilla seisomisesta. Minun jättiläiseni oli Lännen-Jukka, 168 cm.