Lännen-Jukan matkassa Amerikassa
13.9.-2.10.2007

(Tämä matkakertomus pohjautuu kirjoittamani matkapäiväkirjan merkintöihin.)

to 13.9.
Lento Helsingistä Amsterdamiin klo 6.15, eli ”herätys” 3.30. Taksilla Katajanokalle, sieltä Mäkelänrinteelle hakemaan Määttäsen Eki joka lähtee mukaan tekemään dokumenttia meidän matkasta.

Amsterdamissa parin tunnin odottelu. Huonohko fiilis tuli, kun läpivalaisussa Helsinki-Vantaalta ostetut (sinetöidyt) tuliaispullot piti yhtä Jallua (joka jostain syystä pääsi läpi)lukuunottamatta jättää virkailijalle. Aikamoista kusetusta tämä nykyinen tax free touhu, jos ei edes kentältä ostettuja juomia saa pitää.

No, asiasta päästiin pikkuhiljaa yli kun päästiin KLM:n koneeseen jonka suuntana oli Minneapolis. Lento lähti klo 10.40, lentomatka tulisi kestämään n. kahdeksan tuntia ja sitten odottamamme matka suuressa Amerikassa saisi alkaa. Unikin tuli siinä vaiheessa lyhyen yön jälkeen helposti silmään. Lento meni leppoisasti, oltiin hyvillä mielin menossa passijonoon ja muihin selvityksiin. Tästäpä tulikin sitten niin odottamaton soppa, että Amerikan vierailusta uhkasi tulla hämmästyttävän lyhyt. Vieläkin puistattaa tapahtumat Minneapolisin lentokentällä.

No, loppu hyvin (tai kohtalaisesti). Lähes neljän tunnin piinaavan odottamisen jälkeen meidät onneksi päästettiin jatkamaan matkaamme määränpäänämme vielä samana yönä Kanada, tarkemmin Thunder Bay, jossa järjestettäisiin viikonlopun mittaiset pienet filmifestivaalit. Meitä odotti kentällä ”paremmalla puolella” Minnesotan yliopiston professori Jukka Savolainen, joka oli kutsunut meidät esiintymään yliopistoonsa. Hän lähtisi mukaamme Thunder Bayhin ja se oli meille hieno uutinen. Jukka lupasi myös toimia kuskina vuorotellen Ekin kanssa, jotta tämäkin saisi välillä levätä. Eki kävi hakemassa auton, 7-paikkaisen Dodgen.

Autoon istuuduttuani tajusin olevani aivan mielettömän väsynyt kaikesta, torkahtelin vähän väliä vuokra-automme tasaisessa hurinassa. Ajoimme Minneapolisin läpi ja parin tunnin päästä saavuimme Duluthiin, jossa pysähdyimme. Siellä meitä oli vastassa Gerry Henkel, kanteleentekijä, joka toivotti meidät niin lämpimästi tervetulleeksi maahan että minua alkoi tahtomattani ihan hirveästi itkettää. Tuntui että lentokentällä tapahtuneen nöyryytyksen jälkeen kaikki ystävälliset sanat olivat melkein liikaa. Gerry oli kovin pahoillaan kun kuuli miten meitä oli kohdeltu tultuamme maahan.

Menimme syömään Duluthissa Amazing Grace kahvilaan, jossa meillä olisi seuraavan viikon tiistaina esiintyminen. Itkin jo rankasti, kun huomasin kotoisan kahvilan seinällä meidän pienen keikkailmoituksen; miten pienestä olikaan ollut kiinni ettemme tiistaina pääsisi tänne soittamaan. Ajattelin jatkuvasti näkyä, kuinka me apaattisena ja hiljaisina istuisimme lentokentällä odottamassa paluulentoa Suomeen. Tuntui kuitenkin hyvältä siinä mahtavan leipäannoksen äärellä istua ja kuunnella Gerryn juttelua. Hän antoi meille kaikille lahjaksi kantelepaidat ja toivotti meille hyvää matkaa Kanadaan.

Kanadan rajalla meidät pysäytettiin. Eki oli silloin ratissa ja rajavahti alkoi haastatella häntä. Virkailija kysyi yhtäkkiä hyvin selkeällä suomen kielellä: ”Oletteko suomalaisia?”
-Kyllä ollaan, myönsi Eki. ”Minun nimeni on Kangas,” sanoi virkailija. Hän otti passimme ja toi ne leimattuina takaisin, toivotti suomeksi hyvää matkaa Kanadaan ja neuvoi vielä reitin Thunder Bayn filmifestivaaleille. Että hieman erilainen kokemus tullimiehestä tällä kertaa..

Yhden aikaan yöllä, tuntikausia sovitusta ajasta myöhässä saavuimme ensimmäiseen määränpäähämme, suomensukuisen Linda Heiskasen kotitalolle. Hän toivotti meidät muutamalla hassulla suomen kielen sanalla tervetulleeksi. Alkoi jo naurattaa. Siinä vaiheessa olinkin sitten aivan poikki. (Vielä ehdimme ennen nukkumaanmenoa ottaa pienet iltaoluet ja tutustuttiin siinä ohessa Lindan koiraan Mollyyn, joka vaikutti aika pöhköltä.)

pe 14.9.
Thunder Bay.
-Hoito ravintolassa aamupalalla
-paljon suomalaisia, mm 85-vuotias Urho
-Illalla pieni esiintyminen filmifestivaalien avajaisnumerona.

la 15.9.
Pieni aamupäiväkahvikonsertti Calico-nimisessä kahvilassa. Täysin akustinen veto. Yleisöä pienessä paikassa n. 20 ja tunnelma hieno.

Päivä pyörittiin Thunder Bayn kaupoissa.

Illalla Lindan luo majaaikoille. Lindan koira Molly oli jotenkin tosi passiivinen koko illan, ajateltiin että se on ehkä kipeä ja Linda päätti viedä koiran ulos takapihalle. Meni muutama minuutti ja Linda tuli Mollyn perässä huutaen sisään. Syy koiran alakuloon oli selvinnyt. Takapihalla oli vierailulla haisunäätä, skunkki, joka tietenkin tarkalla tähtäyksellään osui Molly-raukkaa suoraan naamaan. Ruiskaisu on kuulemma hajun lisäksi tosi polttavaa, joten Molly hieroi päätään ympäri huushollia Lindan kokolattiamattoihin. Ja asunto lemusi AIVAN HIRVEÄLLE. Niin vahva haju, että me sisällä olevat ihmiset melkein oksennettiin. (Haju ei ole mikään varsinainen paskan haju vaan jotain kemiallisen myrkyn ja palaneen autonrenkaan välimaastosta) – Mutta olipa kokemus! (Vieläkin jotkut vaatteet haisevat ihan miedosti skunkille..)

Linda kertoi, että parikymmentäkään pesukertaa ei auta poistamaan hajua. Jos siis sattuu käymään niin että skunkki ruiskaisee hajuammuksensa ihmiseen, on turha kuvitellakaan menevänsä muutamaan päivään esim. töihin. Sitä hajua ei nimittäin vieressä olijat voi millään tasolla sietää. Ja ainoa tapa vähentää hajun määrää on ottaa totaalinen tomaattimehukylpy. Tosin silloin kuulemma haisee sekä tomaatille että skunkille. Eikä sekään taida olla ihn ok..

Mutta hauskaa oli!

su 16.9.
Hoito-ravintolaan aamupalalle. Hyvästelyä uudestaan ja uudestaan (mm. flmifestivaalien Kelly ja Ron sekä Virgin Islandseilta kotoisin oleva ohjaaja Andrea) Lindan luo pakkaamaan matkatavarat ja hyvästeltiin Linda ja Molly (niin hyvin kuin pystyimme sen siinä tilanteessa hyvästelemään.)
Vielä ehdittiin käydä tapaamassa Thunder Bayn Michigan streetillä asuvaa suomalaispariskuntaa, 50-luvulla Kanadaan muuttaneita Penttiä ja Reettaa. Meille tarjoiltiin karjalanpiirakoita ja kuultiin Pentiltä mahtavia tarinoita 50-luvun elämästä siirtolaisena.

Ja sitten takaisin USAn rajalle.

Rajan lähellä oli muuten pieni matkamuistomyymälä, josta ostettiin muistoksi pikku pehmoskunkit. Vähän jännitti mitä tuleman piti.

Jouduttiin raja-asemalla tietysti tehosyyniin passeissamme olevien leimojen vuoksi (vierekkäin hylätty- ja hyväksytty-leimat) ja aluksi vaikutti hieman tylyltä meiningiltä, vaikkakin tällä kertaa ihan asialliselta verrattuna Minneapolisiin. Ja loppujen lopuksi, tutkittuaan tarkoin tietomme ja Minneapolisin päässä kyhätyt meitä koskevat raportit, ja kuultuaan meitä kaikkia, rajatulliaseman päällikkö pahoitteli Minneapolisin virkailijoiden toimintaa, kätteli meidät kaikki ja sanoi vielä erikseen Jukalle että ”teet hienoa työtä maallemme, kiitos siitä. Täälläpäin me arvostamme sinunlaisiasi ihmisiä.”

Virkailijan sanat lämmittivät todella paljon ja helpottuneina pääsimme jatkamaan matkaamme. Pysähdyimme melko pian rajan ylityksen jälkeen syömään idyllisessä kalastajakylässä ja vähitellen matkan alkupään kammottavat kokemukset unohtuivat. Jatkoimme autolla eteenpäin määränpäänämme Ely. Rantatietä ajaessamme Lake Superior alkoi näyttää todella kauniilta, joten Eki ja Mika halusivat ehdottomasti pysähtyä uimaan. (Tämä taitaa olla dokumentoituna Ekin videollakin.) Olimme hyvissä fiiliksissä koska vihdoin tiesimme, että saisimme tavata mm. kaikki vanhat amerikansuomalaiset, jotka kovasti olivat odottaneet tuloamme.

Alkuillasta ohitimme Finlandia-nimisen, todella pienen kylän. Ei tuntunut ihan välttämättömältä pysähtyä..

Ely sijaitsee todella umpikorvessa. Ajoimme kymmeniä maileja pimeää metsätietä tietämättä ihan tarkkaan minne oltiin matkalla. Tiesimme, että Elyn läheisyydessä n. 15 mailin päässä asuisi Milli Salmela, jo monennen polven amerikansuomalainen. Ja hän oli luvannut majoittaa meidät yöksi. Lopullisen määränpään selvitessä umpikorven merkitys tosin sai aivan uudet ulottuvuudet. Ja jos Ely on korvessa, niin tämä Millin kotipaikka on jotakuinkin peräumpikorpi. Sudet ulvoivat, puulämmitteinen ulkosauna odotti lämpimänä. Niin pimeää ettei Suomessa koskaan. AIVAN MAHTAVAA!

ma 17.9.
Milli Salmelan ja miehensä Barryn koti on ihana, suuri hirsinen talo metsän keskellä. Meillä oli aamulla aikaa nauttia ympäristöstä ja syödä mm. itsekasvatettuja tomaatteja. Niiden makua on jo tullut ikävä, jäin heti koukkuun!

Milli on intohimoinen taiteenystävä, niin musiikin kuin kuvataiteen. Ja hänen kotinsa oli oikea taideteos itsessään. Barry, jonka ammatti on hirsimökin rakentaja, oli sen rakentanut. Aamiaisen jälkeen soitettiin kotikonsertti talon etupihalla Millille ja kahdelle koiralle kiitokseksi vieraanvaraisuudesta. Milli vaikutti silmin nähden onnelliselta. Eki kuvasi konsertin videolle ja saatiin siitä todella hyvä taltiointi.

Loppujen lopuksi selvisi myös,että Milli puhuu lähes täydellistä suomea, hän ei vain aluksi oikein kehdannut puhua, koska hän pelkäsi tekevänsä virheitä. Muutenkin Milli oli sielultaan aika tyypillinen suomalainen, hieman erakkoluonne.

Haikeat jäähyväiset ja lähdimme ajamaan Elyyn, erittäin viehättäväään pikkukaupunkiin, joka muistutti aika paljon Villi Pohjola-sarjan kaupunkia. Kaupunki on kuulemma erityisesti taiteilijoiden suosima, enkä yhtään ihmettele. Tosi terve ja hyvä meininki tässä paikassa! Mukavia pikku kahviloita ja puoteja, ihmiset ystävällisiä. Tulisin mielelläni tänne joskus uudestaan! Kaikki kaupungilla tuntuivat tietävän Millin. Häntä tunnuttiin pitävän Elyn asukkaiden keskuudessa kaupunkia yhdistävänä sieluna.

Elystä lähdettiin ajamaan kohteenamme Duluth. Tower-niminen kaupunki ohitettiin ja pysähdyttiin Virginia-kaupungissa. Koluttiin lähinnä kirpputoreja, joka näytti olevan kaikille mukava harrastus.
Virginiasta Hibbingiin, Dylanin synnyinseudulle.

Hibbing nähty, perus pieni kaupunki. Dylanilla luonnollisesti oma tie keskustassa.

Majoittuminen Duluthin kyljessä sijaitsevan kaupungin, Superiorin, Holiday Inn hotelliin. Mimmu tuli meitä moikkaamaan ja vietettiin iltaa mukavasti punaviinin kera. Eki oli ostanut kirpputorilta kaikille viinilasit.

18.9.
Savolainen joutui palaamaan tänään takaisin Minneapolisiin. Me muut lähdettiin kiertelemään Duluthin kirpputoreja. Illalla keikka Duluthin Amazing Grace-kahvilassa.

Duluthin vanhasta kaupungista löytyikin mahtavia liikkeitä, paljon mukavia vähän hämyisiä puoteja ja divareita. Jukka löysi mm.erään suomalaisen siirtolaisen tarinan. Päätettiin tulla tälle alueelle uudestaan huomenna. Puolen päivän aikaan Eki ajoi meidät tapaamaan suomensukuisen kahvitaiteilijapariskunnan, Angelin ja Andyn töitä. –ja tietysti juomaan kahvia! Hienoja taidemaalauksia, joissa värinä käytetty pelkästään kahvia. Andy ja Angel ovat alkaneet saada hyvin jalansijaa Amerikan taidemarkkinoilla.

Suomalaisten pullakahvien jälkeen suunta kohti keikkapaikkaa, Amazing Grace-kahvilaa.
Ruokailu viereisessä vietnamilaisravintolassa, ”Taste of Saigon”. Sitten soundcheckiin.
Äänentoistosta vastasi ilmeisesti paikan omistajapariskunta, ja hyvin homma hoitui.

Checkin jälkeen iloinen jälleennäkeminen Milli Salmelan kanssa, joka oli kuin olikin tullut korvesta Duluthiin. Milli antoi meille vaikka minkälaista nyssäkkää muistoksi. Minulle hän antoi ikiomaksi hienot inkkari-muklukit. (sellaiset nyöritettävät villasaappaat) Mika ja Jukka saivat kumpikin lahjaksi takit ja lisäksi Milli lahjoitti kaikille cd-levyjä. Hassu tapaus tämä Milli!
Kahvila oli ääriään myöten täynnä yleisöä ja keikan aikana tunnelma katossa. Monet tulivat kättelemään ja juttelemaan ja kysymään Suomea koskevia kysymyksiä.

Keikan jälkeen mentiin Gerryn, Mimmun, Linda Applegaten (äiti suomesta, isä britti)
kanssa pizzalle ja oluelle Lake Avenuella sijaitsevaan viihtyisään Old Chicago pizzeriaan.
Gerryn kanssa juteltiin elämää suuremmista asioista, hänellä on hiukan onneton tilanne, tai siis ihan kauhea; oma talo lähtee alta syyskuun loppuun mennessä. Nyt vaan kaikki hyvät henget peliin ja peukut pystyyn ettei näin kävisi.

Ilta hotellilla, pojat katsovat keikkataltiointia videokameralta. Muklukit on ihanat ja Mikan uusi takki on kuin tehty sille!

19.9.
Hapsutakit, muklukit, matkalaukut, soittimet ja muut kamppeet autoon ja Superior streetille ostoksille. Kaikenlaista löytyi. Jukalle mokkasiinit, mulle vintageliikkeestä 1900-luvun alun ”siirtolaismekko”, kasa levyjä ja yksi tarpeellisimmista ostoksista eli lisäkassi meidän tavaroille.

Autossa soi Dylanin musa ja nyt matkalla Bruce Crossingiin tapaamaan Haapalan sisaruksia.

BRUCE CROSSING
Pieni uinuva kylä Michiganissa. Ajettiin ohi harvaan asuttujen talojen, tunnelma vähän kuin Villi Pohjola-sarjassa. Mäen päällä harjakattoinen, jo parhaat aikansa elänyt valkoinen puutalo, pari vajaa, vanhoja traktoreita rivissä. Iso kasa hakattuja halkoja. Haapalan poikien koti.

Albert Haapala jo odotti meitä kotona tuvassa. Suomeksi tervehdittiin toisiamme ja juteltiin tovi niitä näitä. Yrjö tuli pian toisesta huoneesta ja tokaisi heti ”Täältä tulee se Haapalan Jukka”. Ja sitten jo haettiinkin soittimet esiin. Soitettiin aluksi Haapalan poikien omaa repertuaaria. Albert olisi tykännyt enemmän monimutkaisemmista jazz-kappaleista, Yrjö taas oli pelimannimiehiä. Soitettiin mm. You are my sunshine, It’s a long way to Tipperary, Oh Susanna, Silver Bells, Red Wing, Saunalaulu, Texas Playboys ja paljon muuta. Opetettiin uusina lauluina pojille mm. Piupali paupali. Tykkäsivät kovasti.

Soiton jälkeen poikien Aili-siskon ja miehensä Kennethin luo syömään. Aili asuu vastapäätä, tien toisella puolella ja pitää huolta isoveljistään jotka ovat poikamiehiä molemmat.

Linda Applegate ilmestyi myös pyörimään täynnä tarmoa Ailille. Hän asuu muutaman kilometrin päästä Haapaloista, toimii kylällä sairaanhoitajana ja on muutenkin varmasti mukava piristysruiske pojille. Sellainen kylän ruusu.

Aililla oli tarjolla meheviä lihaperunapasteijoita ja kirsikkahyytelöä. Me suomalaiset söimme hyytelön jälkiruokana, mutta Amerikassa se ei kai ole niin nuukaa, kaikki vaan samalle lautaselle yhtäaikaa ja hyvältä maistuu!

Ruuan jälkeen vielä takaisin poikien kotiin soittamaan. Ailille esitettiin kaikki tähän mennessä opitut laulut. Ja yöksi Ailin motelliin, joa sijaitsee aivan hänen kotitalonsa vieressä.

20.9.
Aamupala Bruce Crossingissa, ”Tulppo’s” ravintolassa. Sieltä katsomaan vanhaa Suomihallia, CO OP Hall. Aili kertoi käyneensä siellä nuorena tanssimassa ja katsomassa liikkuvaa kuvaa pari kertaa viikossa. Nyt samainen halli on purku-uhan alla oleva rähjäinen hökkeli, joka hädin tuskin pysyy enää pystyssä. Sääli.

Mutta jollain tavalla fiilis on silti hieno. Soitettiin sisällä muutama laulu ja Aili tanssi meidän soiton tahdissa.

Hallilta poikien luoksi jammailemaan pariksi tunniksi ja sitten vaihteeksi syömään Ailin luo. Eki ehti hukata jossain välissä reppunsa, jossa oli KAIKKI tähän asti matkalla kuvatut videokasetit dokumenttia varten. Huh, onneksi lopulta löytyi monen mutkan ja laajan etsinnän jälkeen hallilta jonne se oli jotenkin unohtunut. Nyt automatkalla Toivolaan tapaamaan mm. Martin Johnssonia.

TOIVOLA
Ollaan todella maaseudulla, taloja harvakseltaan ja maisema parhaaseen ruska-aikaan todella kaunista ja tuo mieleen Pohjois-Suomen. Martin ja Sandra Johnssonin valkoinen tornitalo näkyy jo kaukaa. Pojat pääsivät heti saunaan ja hartaasti siellä sitten saunoivatkin. Minä ihailin sillä aikaa Sandran valtavaa lehmäkokoelmaa. Ainakin satoja erilaisia ja erikokoisia koristelehmiä jokapuolella taloa.

Martin puhuu loistavasti Suomea vaikka onkin jo kolmannen polven amerikansuomalainen. Vasta tänä vuonna hän ja Sandra kävivät ensimmäistä kertaa Suomessa.

Lihaperunapasteijoiden jälkeen lähdimme kaikki Hancockiin, n. puolen tunnin ajomatkan päässä sijaitsevaan lähimpään kaupunkiin. Pistäydyimme Finlandia-Hallissa, jossa juuri parhaillaan pyöri elokuva Äideistä parhain. Sieltä menimme Paavo Nurmi-hallille jossa illalla esiintyi kaksi suomalaiseiintyjää. ME olimme kuitenkin sen verran väsyneitä että päätimme mennä omenapiirakalle kivannäköiseen kahvilaan ja sieltä takaisin Martinin tornitaloon. Soitettiin Martinille, Sandralle ja heidän nuorimmalle pojalle Adamille Lännen-Jukan lauluja ja muutamia tuttuja suomalaisia sävelmiä.

Ninni

To be continued, niinkuin Hollivuudissa sanoittais...